Erehtymättömät on mainio tarina


I was told to come here and tell you all stories, but what I'd like to do is instead tell you why I'm suspicious of stories, why stories make me nervous. In fact, the more inspired a story makes me feel, very often the more nervous I get. So the best stories are often the trickiest ones. The good and bad things about stories is they're a kind of filter. They take a lot of information, and they leave some of it out, and they keep some of it in. But the thing about this filter, it always leaves the same things in. You're always left with the same few stories. There's the old saying, just about every story can be summed up as, "A stranger came to town." There's a book Christopher Booker, he claims there are really just seven types of stories. There's monster, rags to riches, quest, voyage and return, comedy, tragedy, rebirth. You don't have to agree with that list exactly, but the point is this: if you think in terms of stories, you're telling yourself the same things over and over again.

Näin puhui Tyler Cowen tarinoista. Markku Kuisman ja Teemu Keskisarjan (myöh. K&K) Erehtymättömät-kirjan alaotsikko on "Tarina suuresta pankkisodasta ja liikepankeista Suomen kohtaloissa 1862-2012". Se on hyvä kirja, ja hyvä tarina.

Se on paitsi tarina pankeista, myös Suomesta. Erityisesti ennen toista maailmansotaa käsittelevissä luvuissa Suomen ja Suomen rahoitusmarkkinoiden kohtalot nivoutuvat tiiviisti toisiinsa. On vaikea käsittää, miten totaalisia taloudelliset heilahdukset saattoivat olla ennen aikaan. Vuonna 1867 erilaiset luonnononnettomuudet - myöhäinen kevät, lyhyt kesä, hallayöt - pudottivat sadon puoleen normaalista. Tuossa tilanteessa nykyäänkin esillä oleva kansainvälisten pääomasijoittajien luottamus oli kirjaimellisesti elämän ja kuoleman kysymys.

Myöhemmin finanssisektorilla, ja sen sääntelyllä, oli luonnollisesti tärkeä rooli maan teollistamisessa. Ehkä yleisemminkin pankkien historia on mahdollisista yrityshistorioista "yhteisin". Kaikilla ja kaikella on yhteys pankkeihin, aina KOPin pitkäaikaisesta pääjohtajasta ja tasavallan presidentistä J.K. Paasikivestä - jolle KOP maksoi vielä presidenttiaikana korotetun eläkkeen lisäksi 200 000 markkaa vuodessa "neuvottelupalkkiona" - pankkien pienasiakkaisiin, jotka Björn Wahlroosin tunnetun lausahduksen mukaan eivät tuo konttoreihin muuta kuin hiekkaa kengissään.

Opin kirjasta paljon ja nautin suuresti kun sai lukea vetävästi kirjoitettua tekstistä teemoista, joista on tähän mennessä saanut lukea lähinnä englanniksi. On kummallista ja surullistakin, kuinka joissakin asioissa tuntee omaa maataan paremmin ulkomaiden kokemuksia. Erehtymättömät tekeekin nähdäkseni palvelun kansakunnalle, kuten kaikki hyvin suomeksi kirjoitetut, Suomea koskevat historiateokset tekevät.

Koin kuitenkin paljon Cowenin yllä olevassa sitaatissa mainitsemaa vaivaantuneisuutta lukiessani lukua IV, "Suuri pamaus". Luku on kirjan pisin ja kertoo kehityksestä, joka johti 1990-luvun lamaan. Se on myös kiehtovin tarina, täynnä mielenkiintoisia henkilöhahmoja ja hauskoja anekdootteja. Ongelma on se, että se on liiankin hyvä tarina.

Annan esimerkin.

Sääntelyn purkaminen oli sinänsä välttämätöntä, mutta vapautustoimien vinous, epäsymmetrisyys ja vapauden vaatiman uudenlaisen sääntelyn puute osoittautuivat kohtalokkaiksi. Mistä Suomelle olisi edes löytynyt näin-meidän-olisi-pitänyt-toimia-esikuva? Itse asiassa pankit huojuivat ja kaatuivat Big Bangien vuosikymmenellä lähes jokaisessa rahatalouden tavoittamassa maailmanääressä. Vallankumous syö lapsensa, voi sanoa. Myllerrys iski kouriintuntuvimmin pankkeihin, jotka olivat vapauksiensa puolesta taistelleet. [s. 296-297]

Vallankumous syö lapsensa, niinhän siinä aina käy! Ja että vapautensa puolesta taistelleet pankit siitä vapaudesta sitten kärsivät, onpahan ironista. Lukija ei kuitenkaan tuon kappaleen luettuaan ymmärrä yhtään enempää siitä, miksi kävi niin kuin kävi. Kappaleen ensimmäinen virke on lupaus, jota ei lunasteta. Se sisältää käsitteitä ("vapautustoimien vinous ja epäsymmetrisyys") ja viittauksia mekanismeihin ("vapauden vaatiman uudenlaisen sääntelyn puute"), joiden voisi kuvitella viittaavan johonkin analyyttiseen kehikkoon. Tuon kehikon sijaan lukijalle tarjotaankin sitten vain välttämättömyyttä ja tarinaa, latteuksilla höystettynä.

Kirjaa lukemattomat joutuvat luottamaan sanaani kun sanon, että tällainen luku IV on kokonaisuudessaan. Kirjan lukeneet - tai jopa sen kirjoittaneet! - voivat halutessaan laittaa oman sanansa minun sanaani vastaan tässä asiassa.

Analyysin muruja löytyy pitkin sivuja, mutta ei niillä ymmärryksennälkäinen lukija mahaansa täytä. Yksi näistä analyysin muruista kuuluu seuraavasti:

Rahapolitiikka eksyi luultavasti pahimmin harhaan siinä, että Suomen Pankki vapautti pääoman maahantuonnin, mutta piti markan valuuttakurssin kahleissa ja korkealla, mikä sai ulkomaisen rahan tulvimaan sisään. Pitkään pääomaköyhyyttä poteneessa maassa tällä oli järisyttävä merkitys.

Hieman samalla tavalla talletuskoron verovapauden menetyksen myötä oli vaarana, että nämä talletustileiltä tuottoa hakemaan lähteneet varat "turvottivat" pörssiä ja "kuumottivat" jo "hehkuvia" asuntomarkkinoita. Haluan korostaa sitä, että vetävät sanankäänteet eivät sinänsä ole huono asia, päinvastoin. Tässä kirjassa ne vain toisinaan päätyvät korostamaan sitä, että analyysi on paikka paikoin melko ohutta. Ehkä se ei ole kuitenkaan täysin K&K:n syytä.

1980-luvu oli kuplan, manian aikaa. Ehkä kupla on ilmiö, jota on mahdoton lähestyä analyyttisesti. Ehkä paras, mihin pystymme on Charles Kindlebergerin Manias, Panics and Crashes. Muistaa historian lukuiset kuplat ja kaiken sen, mikä niihin liittyi. Se on yksi historian arvo. Vaikka ei ymmärtäisikään syitä ja seurauksia, on hyvä muistaa mitä asioita tapahtui. Että asioita tapahtui.

Modigliani-Miller-teoreema osaa kertoa, että tiettyjen oletusten vallitessa ei ole merkitystä sillä, onko yrityksen taseessa omaa pääomaa vai ulkoista velkaa. Kuka tahansa osaa kertoa sen, että nuo oletukset eivät päde todellisuudessa. En usko, että kukaan osaa kertoa tarkalleen sitä, mitä seurauksia sillä on, että ne eivät päde. Sitä mallia odotellessa, ja ehkä sitä etsittäessäkin, on hyvä muistaa historia. Syystä tai toisesta rahoituslaitoksen "epänormaalin korkea" - huomatkaa kuinka epämääräinen tämä käsite on - vipu yleensä johtaa vähän myöhemmin maksukyvyttömyyteen ja vielä pidemmän mutkan kautta siihen, että kaveri, joka ei ehkä ole kuullutkaan tästä rahoituslaitoksesta ja asuu ehkä toisella puolella maailmaa, menettää työnsä. Niin se käy.

Ehkä tulevaisuudessa meillä on enemmän kuin tarinoita kuplista ja niihin liittyvästä irrationaalisuudesta: meillä on malli, teoria. Siihen asti on kuitenkin syytä suhtautua varauksella tarinoihin kuplista, koska tarinat tekevät ihmisen tyytyväiseksi. Ei ole syytä olla tyytyväinen, jos ei ymmärrä.


Luku V, "Teräskylpy", joka kuvaa romahdusta ja sen jälkimaininkeja, oli enemmän mieleeni. K&K käyvät läpi romahdusta ja sen jälkimaininkeja, eritoten niitä vaikeita tilanteita, jotka päättäjillä oli edessään liittyen pankkisektorin pelastamiseen, pystyssä pitämiseen ja puhdistamiseen. Tässäkin luvussa K&K:n tyyli oikeuttaa tapahtunutta historiaa saattaa ärsyttää, mutta olen itsekin huomannut, että monilla on tapana esittää enemmän tai vähemmän huonosti perusteltua kritiikkiä noina aikoina tehtyjä toimenpiteitä kohtaan. Asenne näillä kriitikoilla tuntuu monesti olevan se, että koska on kärsitty, on tehty virheitä, ja koska on tehty virheitä, on oltava syyllisiä. Syyllisyyskysymyksiä K&K käsittelevät pitkälti. Säästöpankkien suosimiseen ja sen seurauksiin liittyen he kirjoittavat seuraavasti:

Kenen syy tämä oli, tai kenen syy ylipäätään oli se, että kansa sai yleensä mitä se vaati - ja lopulta sai jotain mitä se ei ollut halunnut?

Jälleen, näin hyvien lauseiden kanssa on syytä varoa.

Luku VI, "Kalmarin Unioni", on tärkeä osa tätä kirjaa. Aihehan on tylsä kuin tiskirätti: 1990-luvun ja 2000-luvun alun pohjoismaiset pankkifuusiot. Se on kuitenkin hieno päätös tälle tarinalle: kotimaiset pankit, jotka kasvattivat Suomea ja joita Suomi kasvatti, lähtevät etsimään kumppaneita maailmalta ja lopulta "siirtyvät korkeampaan olomuotoon". Tämä päätös jättää lukijan miettimään yritysten ja kansakuntien suhdetta ja sitä, mitä suomalaisuus on globaalissa taloudessa.

Kaiken kaikkiaan mainio kirja.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Kommentti

Blogiarkisto