Inflaatio, syyt ja seuraukset ja rahoitusmarkkinakuplat

Olen törmännyt viime aikoina pariin kummalliseen ajatukseen koskien inflaation määritelmää. Ensimmäisen ajatuksen mukaan inflaation määritelmän pitäisi olla rahan määrän yleinen kasvu. Toisen ajatuksen mukaan rahapolitiikan inflaatiomittarin pohjana olevaan "kulutuskoriin" pitäisi lisätä elintarvikkeiden sekaan osakkeita ja velkakirjoja. Yritän ymmärtää näitä kahta ajatusta ja argumentoida, että ne ovat paitsi vääriä, myös tarpeettomia. Nykyistä rahapolitiikkaa voi kritisoida, vaikka käyttäisikin sanaa "inflaatio" samalla tavalla kuin muutkin ihmiset.


1. Maailmankuvamme on mahduttava määritelmään

Austrian Economics Wiki määrittelee inflaation rahan tarjonnan yleisenä kasvuna. Wikin kirjoittajatkin tietävät miten jännä veto tämä on, joten artikkelissa otetaan luonnollisesti kantaa siihen, miten tavalliset pulliainen-ignoraamukset puhuvat inflaatiosta. Suomennan vapaasti:

Yleisen määritelmän mukaan inflaatio on jatkuva yleisen hintatason nousu. 
Tämä määritelmä ei kuitenkaan onnistu selittämään sitä, miksi inflaatio on vaarallista ja miten se tarkalleen ottaen synnyttää sen aikaansaamat vaikutukset.


Itävaltalaisten inflaation määritelmän taustalla olevan ajattelutavan mukaan ilmiön määritelmän siis pitäisi 1) selittää miksi ilmiö on vaarallinen ja 2) tarkalleen ottaen selittää se, miten se synnyttää sen aikaansaamat vaikutukset. En ymmärrä miksi näin pitäisi olla, enkä ymmärrä miten inflaation itävaltalainen määritelmä "rahan määrän yleinen kasvu" edes täyttää nämä kriteerit. Ensimmäisen kriteerin se onnistuu täyttämään vain, jos rahan määrän kasvu on määritelmällisesti vaarallista. Toinen kriteeri täyttyy sitten tautologisesti: rahan määrän kasvu saa aikaan haitalliset vaikutuksensa sitä kautta, että rahan määrän kasvu on haitallista.

Otetaanpa toinen ilmiö, kiehuminen. Kuten von Mises kirjoitti:

Yleisen määritelmän mukaan kiehuminen on nesteen nopeaa höyrystymistä lämmitettäessä. 
Tämä määritelmä ei kuitenkaan onnistu selittämään sitä, miksi kiehuminen on vaarallista ja miten se tarkalleen ottaen saa aikaan vaikutuksensa.

Jos von Mises olisi todella kirjoittanut noin, internet olisi täynnä itävaltalaisen koulukunnan raakaruokablogeja.


Voidaanko kiehumiselle antaa sellainen määritelmä, jonka avulla me ymmärrämme vaikkapa paitsi sen, että kuuma neste saa aikaan palovammoja, myös sen, että miten tarkalleen ottaen nuo palovammat syntyvät? Ei voida. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että määrittelemällä kiehumisen yksinkertaisemmalla, "populaarilla" tavalla me pyrkisimme peittelemään näitä mekanismeja. Tämä ei tarkoita myöskään sitä, että "populaari" määritelmä tekisi meille jotenkin mahdottomaksi ymmärtää sen, että kiehuminen todellakin on vaarallista ja sen, miten kiehuminen aiheuttaa palovammoja.

Silläkin uhalla, että paljastan tämän kaiken taustalla lymyävän etatistisen ideologiani, väitän, että populaarin määritelmän yksi hyöty on myös se, että se ei myöskään sulje pois sitä mahdollisuutta, että rahan tarjonnan kasvu, kuten kiehuminenkin, voisi olla hyödyllistä tietyissä tilanteissa.


2. Inflaation määritelmää on muutettava finanssikapitalismin suitsimiseksi

Sanoilla on valtaa, ja luonnollisesti käsitteen määritelmä ja käyttötapa vaikuttavat kaikkeen, ml. politiikkaan. Usein syyt tiettyihin asioihin ovat jossain aivan muualla kuin määritelmissä ja politiikan muutos ei vaadi sanakirjoihin kajoamista. Jotkut ihmiset ovat kuitenkin liian älykkäitä sortuakseen yksinkertaisiin selityksiin.

Esimerkki tästä on teatteriohjaaja Esa Leskisen Voima-lehdessä ilmestynyt kirjoitus inflaatiosta ja finanssisektorista. Harvoin tulee vastaan näin lyhyttä tekstiä, joka onnistuu olemaan väärässä niin monella tasolla.

Yritän aina ymmärtää tekstejä, joita käsittelen. Haluan osata esittää niiden sanoman totuudenmukaisesti.  Monet tekstit, jotka pitävät sisällään olkiukkoja ja muita vääriä lausumia, ovat sisäisesti johdonmukaisia. Leskinen ilmeisesti esittää, että nykyinen rahapolitiikkaregiimi yhtäaikaisesti onnistuu 1) viilaamaan linssiin palkansaajaa ja 2) hyödyttämään finanssisektoria. Seuraavia asioita en kuitenkaan millään ymmärrä:

  • Miten rahapolitiikka onnistuu viilaamaan palkansaajaa linssiin? Onko siis niin, että rahapolitiikka painaa reaalipalkoissa nimittäjää (nimellispalkka) alas enemmän kuin osoittajaa (kuluttajahinnat), ja jos on, niin millä mekanismilla?
  • Miksi keskuspankit paisuttavat ja pönkittävät finanssisektoria, jos tämä sektori ei näy mitenkään niiden inflaatiotavoitteessa? Miksi keskuspankki syytää rahaa pankeille, jos ei toteuttaakseen inflaatiotavoitettaan ja tukeakseen tuotantoa euroalueella? Jos tekstissä olisi esitetty, että EKP:lla on salainen pesti finanssisektorin edun ajajana, olisin ymmärtänyt. Ehkä kirjoittaja piti sitä niin itsestäänselvänä, ettei sitä tarvinnut kirjoittaa auki.

Tekstin ironia on siinä, että se hapuilee järkevän kysymyksen ympärillä, lähtee kalastamaan vastausta merta kauemmaksi ja päätyy vastaukseen, joka on sen omien normatiivisten lähtökohtien vastainen.

Järkevä kysymys on tietenkin se, että pitäisikö rahapolitiikassa ottaa huomioon varallisuushyödykkeiden hinnat muutenkin kuin näiden hintojen välittömän inflaatio- ja työllisyysvaikutuksen kautta. Itse olen pitkälti sitä mieltä että ei, varsinkaan tässä tilanteessa, mutta myönnän että tämä ei ole mitenkään yksiselitteistä.  Joka tapauksessa sanottakoon, että tämä kysymys on ns. pinnalla tällä hetkellä. Economistin Free Exchange-blogin Ryan Avent kirjoittaa: "THIS spring, the economics commentariat is discussing the relationship between monetary policy and financial stability." Jos siis tämä teema kiinnostaa, ei Voiman lukeminen ole onneksi ainoa vaihtoehto.

Sen sijaan, että Leskinen näkisi vastauksen siinä, että keskuspankeille annetaan tavoitteeksi hillitä myös varallisuushyödykkeiden hinnan kasvua, hän päättelee, että paras tapa muuttaa asia olisi muuttaa inflaation määritelmää niin, että siihen sisältyisi varallisuushyödykkeiden hinnan kasvu. Samaan tapaan voisi argumentoida, että jos olemme kiinnostuneita tuloerojen lisäksi väestön terveyseroista, paras tapa huomioida tämä politiikassa on muuttaa käytettävissä olevien tulojen määrää niin, että siihen sisällytettäisiin mielivaltaisilla painoilla jokin "terveystulon" mittari.

Se, mitä Leskisen tekstistä ei löydy, on vastaus siihen, mitä tapahtuisi työllisyydelle ja palkoille jos vaikkapa EKP lähtisi nyt hillitsemään varallisuushyödykkeiden arvonnousua: jos se lähtisi nitistämään finanssisektoria ja imemään takaisin sitä rahaa, jota se on sinne pumpannut. Yksi vastaus tähän voisi tietenkin olla se, että työllisyydelle ei tapahtuisi mitään, koska finanssisektori on niin irrallaan reaalitaloudesta, tai työllisyys jopa kasvaisi, koska finanssisektori on reaalitalouden loinen. Tämä olisi kuitenkin väärä vastaus. Jos EKP lähtisi nyt hillitsemään varallisuushyödykkeiden arvonnousua nostamalla ohjauskorkoa, tuotanto laskisi ja työttömyys kasvaisi. Kun on Leskisen kaltaisia ystäviä, mihin työväki tarvitsee vihollisia?

1 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Esa Leskisellä ja libertaareilla on hyvin paljon yhteistä.

Itävaltalainen "taloustiede" on oikeistolainen versio taistolaisuudelle. Tässä ideologisessa taistelussa on tärkeää voittaa taistelu sanoista ja käytetyistä termeistä demagogian voimin.

Lähetä kommentti

Kommentti

Blogiarkisto